Vesillä liikkuminen on aina houkuttanut. "Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki”, runoili Aaro Hellaakoski aikoinaan, ja sama ajatus on minulla liittynyt veteen. Vettähän se hankikin on, kun tarkkoja ollaan.

Päätin uskaltautua kesäkuun lopulla ensimmäistä kertaa ikinä kajakin kanssa vesille. Mukaani sain kolme kaveria sekä henkiseksi että fyysiseksi tueksi.

Seurueen kokeneimmalla oli oma kajakki alla, me muut kolme vuokrasimme omamme Kirkkolahdelta. Kaislat kohisivat, kun siirryimme vakaalta maalta aaltojen päälle. Ensikertalaisena kajakki tuntui sekä kiikkerämmältä että tukevammalta kuin odotin. Täytyi luottaa siihen, että vesi kannattaa.

Matkakohteenamme oli Siikasalmen tuntumassa oleva Likokanta, joka tuntui olevan sopivan matkan päässä ja perillä voisi ehkä rantautua lepäämään. Tai no, realismia oli mukana runsaasti, ja katsoimme alun vapinan jälkeen niemi, puu ja väylämerkki kerrallaan, mihin etenemme. ”Jos vielä vähän, kun on tänne asti nyt tultu”, tuumittiin. Melonta on tekniikkalaji siinä missä muukin, ja liike pitäisi tulla pääosin keskivartalosta, mutta aloittelijana oli hakusessa rytmi ja kohta jo tunnelma.

Oma kajakkini ei nimittäin millään suostunut kulkemaan suoraan. Hiki puski pintaan, armoton aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja heijastui vielä kaksin verroin veden pinnasta. Muut lipuivat iloisesti nauraen eteenpäin, itse luisuttelin kylki edellä.

Missä se luonnossa liikkumisen ilo on? Miksi en osaa? Olo alkoi lannistua. Muutama voimasanakin pääsi. Teimme suunnitelman ulkopuolisen rantautumisen Siikasalmen tuntumassa, sillä päätimme vaihtaa kaverini kanssa kajakkeja.

Kun toinen kajakki oli alla ja irtauduin laiturista, alkoivat palaset loksahdella viimein paikoilleen. Muutamalla vedolla pääsi etenemään suoraan ja uusi kulkupeli tuntui vakaammalta ja sopivammalta.

Kun voimat eivät menneet enää suunnan pitämiseen, alkoi katse nousta ja huomio kääntyä viimein ulos itsestä. Likokanta oli jo kivenheiton päässä ja auringon välkkeessä kimalteleva Heposelkä avautui edessämme. Lopulta emme rantautuneet, vaan päätimme lähteä jo paluumatkalle. Helpotti huomata, että kaikki ongelmat eivät olleetkaan vain melan ja penkin välissä, vaan välineilläkin on väliä.

Kajakin avulla ihminen sulautuu ympäristöönsä. Vesilinnut päästivät lähelle, juuri kukkivat ulpukat lipuivat raukeina keulan edestä, häiriintymättä. Viimein melonnan flow-tila alkoi tuntua uskottavalta. Vasen, oikea, vasen, oikea. Rauhallinen melan liike antoi mahdollisuuden vaipua ajatuksiin. Puhelin sai olla lokerossaan. Hetkittäin tuntui, että tämä pitää tallentaa tai jakaa jollekin, mutta kun malttoi jättää puhelimen pois, aivot alkoivat lopulta levähtää. Ei ollut enää kiire. Silmät ehtivät havaita peltojen yllä kaartelevan haukan. Kirkon tornin ilmestyessä taas mutkan jälkeen näkyviin ehti jo miettiä, että eikö vielä voisi hetken lipua aalloilla, vaikka kädet olivat jo rakoilla.

Likokantaan ehtii Kirkkolahdelta meloa aloittelijankin tahdilla niin, että matkoihin menee reilu tunti suuntaansa. Matkalla ehti nähdä kesän hehkussa loistavia peltomaisemia, kivikkorantoja ja lipua kahden sillan ali. Jälkiviisaana juomavettä ja pientä evästä olisi ollut hyvä olla enemmänkin mukana, vaikka maantieteellisesti emme pitkällä käyneetkään. Ehkä tässäkin pätee vanha viisaus – päämäärä ei ole tärkeä, vaan matka itsessään.

Maija työskentelee Liperin kunnan viestinnän suunnittelijana ja nauttii pienten yksityiskohtien löytämisestä tutusta ympäristöstä.

Kuvat: Maija Palojärvi ja Kati Nenonen